Ilta-Sanomat uutisoi viikko sitten kesäteatteriesityksestä, jossa yksi näyttelijä, Teijo Eloranta, oli päättänyt poistaa isän, äidin ja seitsenkuisen lapsen kesken näytelmän. Lapsen äännähtely oli häirinnyt häntä.
Lukiessani uutista mietin, miten yksi uutinen voi kuvata nyky-yhteiskuntaa niin osuvasti. Lapset koetaan häiriöksi. Nauru, leikki, laulu, tanssi, ääntely ja olemisen riemu. Lapsilta kielletty. Uutisen kommenttiosio on jokseenkin karua luettavaa. Lapsia ei kuulu viedä minnekään, varsinkaan yleisille paikoille. Vanhemmat, jotka ottavat lapsensa mukaan teatteriesityksiin, ravintolaan tai kauppaan, ovat "minäminäminä" -vanhempia, eivätkä ainakaan ajattele mitään muuta kuin omaa napaansa. Missä tahansa lapset ovat kodin ja leikkipuiston ulkopulella, ovat he siellä aikuisten tiellä. Meuhkaamassa. Huonosti käyttäytyviä aikuisia sen sijaan siedetään paljon pidemmälle. Humalainen rantojen mies saa rauhassa örveltää vaikka keskellä toria, kunnes poliisi tulee ja nappaa hänet talteen. Pikkuveikko Uhmatuhma ehtii huutaa ehkä minuutin, kunnes joku kysyy vanhemmilta, etteivätkö he osaa kasvattaa vai mikseivät saa lastaan hiljaiseksi.
Kerrottakoon tähän väliin niille, jotka uutista eivät (ole) lukeneet, että vauvan vanhemmat olivat varmistaneet, että seitsenkuisen voi ottaa mukaan näytökseen. Kyse ei ollut mistään räävittömästä rääkymisestä, vaan normaalista ääntelystä, jota nyt jokainen vauva vaan tekee. Eikä nyt kukaan vanhempi jäisi teatteriesitykseen, jos oma lapsi huutaisi kurkku suorana. Johan siinä kärsisi se "minäminäminä" -vanhemman omakin katselunautinto.
Milloin lapsista on tullut rasite? Mistä lähtien lapset eivät ole saaneet näkyä ja kuulua? Milloin lapsuudesta on tullut nurkassa hiljaa istumista? Harmaata?
Pihvin pahimpina masukipuaikoina olivat muunmuassa kaupassa käynnit aika helvetillisiä. Kun pojan laski vaunuihin, oli aika tarkalleen 15 minuuttia aikaa selviytyä kauppaan ja sieltä ulos, tai alkoi jumalaton huuto. Harvoin sieltä kaupasta ihan niin nopeaan ehti pois. Varsinkaan, kun meidän tuurilla kaikki muutkin olivat kaupassa aina samaan aikaan. Vaikka arkena kello kaksitoista. Viimeistään kassajonossa Pihvin volyymitaso alkoi hipoa turvarajaa, kaikenlaisista tyynnyttely-yrityksistä huolimatta. Ja silti ei auttanut kuin jonotella sekä maksaa ja pakata ostoksensa. Saimme kolmenlaisia katseita. Tsemppavia, sääliviä ja murhaavia. Ja aivan varmasti niistä viimeisintä kaikista eniten. Olimme pilanneet jonkun toisen kassajonotuskokemuksen olemalla itsekkäitä vanhempia ja lähtemällä kauppaan. Saati ne kerrat, kun jouduin kulkemaan Pihvin kanssa kaksin julkisia liikennevälineitä käyttäen. Kuinka töykeä äiti olinkaan, kun päätin lähteä ihmisten ilmoille ja toin lapseni junaan huutamaan.
Jokainen lapsi on oma yksilönsä. Minäkuvan muodostaminen ja temperamentin kehittäminen maailmassa, jonka toimintaa ei ihan täysin vielä ymmärrä, ei ole mikään piis of nakki. On kausia, jolloin lapset käyttäytyvät luontaisesti hieman yhteiskunnan normeista poikkeavasti ja toisen temperamentin piirteet näkyvät vahvemmin kuin toisen. Ei kaikki lapset saa itkupotkuraivareita keskellä karkkihyllyjä. Silti jokaisella lapsella on ne "huonot hetkensä". Mutta haloo - se kuuluu kasvuun ja kehitykseen!
Seitsenkuinen vauva ei ääntele teatteriesityksessä ärsyttääkseen näyttelijää tai kanssakatsojia. Se ei ole epänormaalia. Seitsenkuinen vauva tekee niin, koska niin seitsenkuisten vauvojen kuuluu kehityksessään tehdä. Eikä lapsia pidä missään nimessä sulkea normaalin yhteiskunnan ulkopuolelle. Miten he ikinä oppivat siellä käyttäytymään, jos he eivät pääse siellä kasvamaan?
Kun liikumme tuolla julkisilla paikoilla ja näemme itkevän vastasyntyneen vauvan äidin tai uhmaansa huutavan kolmevuotiaan lapsen isän, niin jospa sormella osoittelun ja syytöksien sijaan heittäisimme heitä hymyllä. "Hei, sä selviät siitä! Se menee ohi! Lapsi kasvaa! Tsemppiä!".
Ja kun ravintolaillallisemme tai teatterinautintomme menee pilalle "äi" "täh" ja "höö" -äännähdyksiä päästävästä seitsenkuisesta, niin voidaan tsempata itseämme. "Hei, mä selviän tästä! Se menee ohi! Lapsi kasvaa (yleensä yhteiskuntakelpoiseksi ja tuottavaksi, sitä kautta myös kenen tahansa mittapuussa hyödylliseksi)! Tsemppiä!".
Lukiessani uutista mietin, miten yksi uutinen voi kuvata nyky-yhteiskuntaa niin osuvasti. Lapset koetaan häiriöksi. Nauru, leikki, laulu, tanssi, ääntely ja olemisen riemu. Lapsilta kielletty. Uutisen kommenttiosio on jokseenkin karua luettavaa. Lapsia ei kuulu viedä minnekään, varsinkaan yleisille paikoille. Vanhemmat, jotka ottavat lapsensa mukaan teatteriesityksiin, ravintolaan tai kauppaan, ovat "minäminäminä" -vanhempia, eivätkä ainakaan ajattele mitään muuta kuin omaa napaansa. Missä tahansa lapset ovat kodin ja leikkipuiston ulkopulella, ovat he siellä aikuisten tiellä. Meuhkaamassa. Huonosti käyttäytyviä aikuisia sen sijaan siedetään paljon pidemmälle. Humalainen rantojen mies saa rauhassa örveltää vaikka keskellä toria, kunnes poliisi tulee ja nappaa hänet talteen. Pikkuveikko Uhmatuhma ehtii huutaa ehkä minuutin, kunnes joku kysyy vanhemmilta, etteivätkö he osaa kasvattaa vai mikseivät saa lastaan hiljaiseksi.
Kerrottakoon tähän väliin niille, jotka uutista eivät (ole) lukeneet, että vauvan vanhemmat olivat varmistaneet, että seitsenkuisen voi ottaa mukaan näytökseen. Kyse ei ollut mistään räävittömästä rääkymisestä, vaan normaalista ääntelystä, jota nyt jokainen vauva vaan tekee. Eikä nyt kukaan vanhempi jäisi teatteriesitykseen, jos oma lapsi huutaisi kurkku suorana. Johan siinä kärsisi se "minäminäminä" -vanhemman omakin katselunautinto.
Milloin lapsista on tullut rasite? Mistä lähtien lapset eivät ole saaneet näkyä ja kuulua? Milloin lapsuudesta on tullut nurkassa hiljaa istumista? Harmaata?
Pihvin pahimpina masukipuaikoina olivat muunmuassa kaupassa käynnit aika helvetillisiä. Kun pojan laski vaunuihin, oli aika tarkalleen 15 minuuttia aikaa selviytyä kauppaan ja sieltä ulos, tai alkoi jumalaton huuto. Harvoin sieltä kaupasta ihan niin nopeaan ehti pois. Varsinkaan, kun meidän tuurilla kaikki muutkin olivat kaupassa aina samaan aikaan. Vaikka arkena kello kaksitoista. Viimeistään kassajonossa Pihvin volyymitaso alkoi hipoa turvarajaa, kaikenlaisista tyynnyttely-yrityksistä huolimatta. Ja silti ei auttanut kuin jonotella sekä maksaa ja pakata ostoksensa. Saimme kolmenlaisia katseita. Tsemppavia, sääliviä ja murhaavia. Ja aivan varmasti niistä viimeisintä kaikista eniten. Olimme pilanneet jonkun toisen kassajonotuskokemuksen olemalla itsekkäitä vanhempia ja lähtemällä kauppaan. Saati ne kerrat, kun jouduin kulkemaan Pihvin kanssa kaksin julkisia liikennevälineitä käyttäen. Kuinka töykeä äiti olinkaan, kun päätin lähteä ihmisten ilmoille ja toin lapseni junaan huutamaan.
Jokainen lapsi on oma yksilönsä. Minäkuvan muodostaminen ja temperamentin kehittäminen maailmassa, jonka toimintaa ei ihan täysin vielä ymmärrä, ei ole mikään piis of nakki. On kausia, jolloin lapset käyttäytyvät luontaisesti hieman yhteiskunnan normeista poikkeavasti ja toisen temperamentin piirteet näkyvät vahvemmin kuin toisen. Ei kaikki lapset saa itkupotkuraivareita keskellä karkkihyllyjä. Silti jokaisella lapsella on ne "huonot hetkensä". Mutta haloo - se kuuluu kasvuun ja kehitykseen!
Seitsenkuinen vauva ei ääntele teatteriesityksessä ärsyttääkseen näyttelijää tai kanssakatsojia. Se ei ole epänormaalia. Seitsenkuinen vauva tekee niin, koska niin seitsenkuisten vauvojen kuuluu kehityksessään tehdä. Eikä lapsia pidä missään nimessä sulkea normaalin yhteiskunnan ulkopuolelle. Miten he ikinä oppivat siellä käyttäytymään, jos he eivät pääse siellä kasvamaan?
Kun liikumme tuolla julkisilla paikoilla ja näemme itkevän vastasyntyneen vauvan äidin tai uhmaansa huutavan kolmevuotiaan lapsen isän, niin jospa sormella osoittelun ja syytöksien sijaan heittäisimme heitä hymyllä. "Hei, sä selviät siitä! Se menee ohi! Lapsi kasvaa! Tsemppiä!".
Ja kun ravintolaillallisemme tai teatterinautintomme menee pilalle "äi" "täh" ja "höö" -äännähdyksiä päästävästä seitsenkuisesta, niin voidaan tsempata itseämme. "Hei, mä selviän tästä! Se menee ohi! Lapsi kasvaa (yleensä yhteiskuntakelpoiseksi ja tuottavaksi, sitä kautta myös kenen tahansa mittapuussa hyödylliseksi)! Tsemppiä!".
Hei, olipa osuva kirjoitus! Mä oon just miettinyt näitä samoja juttuja.
VastaaPoistaTuntuu niinkuin ihmiset ajattelisivat että lapsia saa ja pitää olla mutta ne ei todellakaan saa kuulua eikä näkyä.
Surullista.
Oltiin just lomareissulla Hesassa ja se reissu junamatkoineen ja ravintola/hotelli/kauppakeskus -rumbineen jotenkin avas mun silmät.
Ja päätin et mun lapset saa ainakin olla just niin ihanan villejä, nauravaisia, liikkuvaisia, laulavaisia, tinttailevia kuin ne ovat <3 (Tottakai yritän parhaani mukaan kasvattaa heistä salonkikelpoisia :D mutta lapset on LAPSIA) Enkä anna yhdenkään nyrpeenaamasen häiritä mua :D <3
Tuokin on tosiaan hauska pointti! Lapsia pitää olla, mutta sitten ne pitää kasvattaa tynnyrissä. Mutta tietenkään niistä ei saa tulla tynnyrissä kasvaneita, vaan juuri niitä salonkikelpoisia yksilöitä :D
PoistaEi pidäkään antaa! Mulle se kävi aluksi vähän tunteisiin, kun oli tuore ja hormonitäytteinen äiti, mutta nykyisin en koe muiden kassajonofiilistä niin sydämenasiana. Yritän mahdollisuuksien mukaan viihdyttää tota vuosikasta, mutta joskus Pihvi ei vaan viihdy. Tai sitten hänestä on vaan kiva päästää mahdollisimman kovia ääniä ja naureskella siitä lähtevälle kaiulle. Ja silti on pyöritettävä arkea ja poistuttava toisinaan täältä neljän seinän sisästä.
Kyllä tosiaan lapsien pitää saada olla lapsia!
No, minä taas myöskin äitinä olen osittain sitä mieltä, että jos tietää, ettei lapsi osaa käyttäytyä esim. ravintolassa, en veisi lasta heti hienoimpaan ravintolaan harjoittelemaan ravintolassa olemista.
VastaaPoistaSe on yksinkertaisesti raivostuttavaa, jos vauvat/lapset riehuvat tms. juuri silloin, kun haluat viettää kerrankin aikuisten aikaa hienossa ravintolassa. Tiedän kyllä hyvin äitinä, että lapsista ja vauvoista kuuluu ääntä, mutta kyllä taaperot osaavat jo sen verran käyttäytyä, ettei kokoajan tarvitse esim. kiljahdella. Ja jos vauvalle tulee "hätä", voisi vauvan kanssa mennä hetkeksi esim. sivuun rauhoittelemaan vauvaa eikä jäädä keskelle ravintolaa.
Lapset saavat kyllä olla lapsia, mutta annetaan myös aikuisten nauttia omasta ajastaan ilman lapsia.
Sitä voi myös itse lähtökohtaisesti miettiä mihin aikaan sitä "aikuisten aikaa" menee viettämään. Pienet taaperot ja lapset tuskin enää iltayhdeksältä ravintoloissa sankoin joukoin istuvat. On myös lapsen oikeus olla ja elää, vaikka monet meistäkin muistavat vaan ne aikuisten oikeudet.
Poista