Laitoimme Pihvin tänään nukkumaan ihan samoilla rutiineilla kuin jokaikinen muukin ilta. Kylpy, puuro, hampaiden pesu ja iltamaito silittelyineen ja lauleskeiluineen. Joskus Pihvi nukahtaa siihen, ja on jopa siirrettävissä sänkyyn ilman erillistä nukutusta(!!). Joskus ei. Tänään ei. Hän heilutteli raajojaan, ölisi tissi suussa, tarttui käteeni ja vei sitä kyljelleen. "Kutita äiti!". Ja minähän kutitin. Hän nauroi ja väliin maiskutteli maitoa. Ja vaati jatkamaan kutitusta. Kun vatsa oli täynnä, pelleilimme hetken kaikki kolme. Ja Pihviä nauratti oikein makoisasti. Hän halusi antaa hellyyttä, haleja ja pusuja, ja ehkä vähän kutittaa kostoksi. Hetken aikaa pelleiltyämme siirsimme hänet omaan pinnasänkyyn, peittelimme ja toivotimme hyvät yöt.
Nyt kun tuo vielä vähän aikaa sitten energinen pakkaus tuhisee omassa sängyssään, en voi olla miettimättä kuinka onnellinen olen tässä ja nyt. Kuinka minulla on maailman ihanin perhe. Ja niin suloinen pieni poika. Miten minä olen ansainnut tämän? Sydän on ihan pakahtua, kun ajattelen tuota pientä olentoa, jonka sain syliini vuosi takaperin. Samaan aikaan takaraivooni hiipii ajatus. Entä tämä toinen ihmisen alku?
Sanotaan, että rakkaus ei tunne rajoja ja se vain lisääntyy. Mutta onko näin? En voi olla ajattelematta, että olenko riittävä ja osaanko antaa toiselle kaiken sen mitä Pihvikin on saanut. Tai entä jos olenkin huono äiti, ja Pihvi jää aivan paitsioon uuden tulokkaan myötä? En osaakaan jakaa huomiotani ja rakkauttani niin viisaasti kuin muut äidit osaavat? Entä jos ensimmäinen puoli vuotta on samanlaista myös tulevan vauvan kanssa? Miten käy Pihvin?
Koskaan ei hän tule saamaan enää samalla lailla jakamatonta huomiotamme. Ja vaikka olen aivan onneni kukkuloilla Pikkukakkosesta, en voi samalla olla olematta hieman haikein mielin.
Koskaan ei hän tule saamaan enää samalla lailla jakamatonta huomiotamme. Ja vaikka olen aivan onneni kukkuloilla Pikkukakkosesta, en voi samalla olla olematta hieman haikein mielin.
Mä olen jokaisen lapsen odotusaikana miettinyt samaa, mutta ihmeesti sitä rakkautta vain riittää ja kyllä se rakkauden määrä vain lisääntyy. :) Nyt en ole enää huolissani kun viides on tulossa, sillä tiedän rakastavani jokaista murusta yhtä paljon.♥
VastaaPoistaOn ihan luonnollista pyöritellä noita asioita mielessä, mutta kun pieni sitten syntyy ja arki muodostuu niin kaikki palaset varmasti vain loksahtelee paikoilleen ja aikaa molemmille löytyy.♥
Kiitos! Viisaita kokemuksen sanoja ja rohkaisua juuri kaipasinkin <3
PoistaTavallaan tiedän, että on tyhmää pyöritellä tällaisia mielessä, mutta koska hormonitoiminta on omaa luokkaansa, pääsi itku eilisen hassutteluhetken päätteeksi.
Kyllä sitä rakkautta riittää molemmille. Vaikka sitä tuntui yhden kanssa olevan paljon, kahden myötä sitä on ainakin meillä ollut vielä enempi. Ei ehkä koko ajan yhtä paljon molemmille, mutta kuitenkin. Ja liikuttavaa on myös huomata sisarrakkauden voima!
VastaaPoistaSe tasapuolisesti jakaminen minua pelottaakin :(
PoistaJa oi kuinka toivon, että se sisarusrakkaus löytyy pian! Pihvi on "kaikkimullehetinyt" -henkinen kaveri (äitiinsä tullut), ja viimeaikoina kovin mustasukkainen.
Samojen ajatusten kanssa painin itsekkin kun toista odotin. Mulla on tapana kasata itelleni hirveeesti odotuksia ja paineita..mutta kyllä sitä rakkautta riittää :) Aika on tietysti rajallista ja sen jakaminen onkin sitten hankalampaa :)
VastaaPoistaSama! Odotan ja vaadin itseltäni välillä aivan mielettömiä!
PoistaKai se on vain opettelusta kiinni? Se ajan jakaminen, siis.