Papulla tulee huomenna kaksi kuukautta täyteen. Miten aika onkaan mennyt näin nopeaa? Meidän reilut kolmekiloisesta rimpulasta on tullut melkein kaksi kertaa painavampi, vaikka senttejä onkin tullut vain kuusi. Neuvolassa terkan kanssa naurettiinkin miten tyttö on keskittynyt kasvamaan leveyttä. Pihvin kasvuun verrattuna meillä onkin aikamoinen Justiina. Vaikka Pihvi painoi muutaman sata grammaa enemmän, oli hän kaksikuisena jo 60 senttinen hujoppi. Selvästi tyttö on tulossa äitiinsä - yhtä pitkä kuin paksu.

Koliikin kanssa menee päivä päivältä helpommin. Voin tiedättekö jo uskoa, että kyllä tämä menee vielä ohi ja näen jo sen päivän kun Papulla ei ole paha olla iltaisin. Hänestä on tulossa oikea kaunotar (siinä hän ei kyllä tule äitiinsä). Hän juttelee paljon, osaa vaatia seuraa ja hymyilee niin mielettömän suloista hymyä. Välillä voisin vannoa kuulevani naurahduksia. Hän on jäntevä kuin mikä ja katselee maailmaa tarkkaavaisesti. Isoveljelle Papu on kultaakin kalliimpi, ja Pihvi käykin säännöllisesti halaamassa ja silittämässä siskoaan. Tavallaan odotankin jo innolla sitä, että pääsen näkemään heidän sisarussuhteensa kehittyvän, vaikka samalla koen mieletöntä haikeutta katsoessani lasteni kasvavan. Haluaisin jo nähdä millaisia tyyppejä noista meidän mineistä kasvaa. Samalla haluaisin hukkua vauva-aikaan.

Tällä hetkellä elämä tuntuu aika pumpuliselta ja vaaleanpunaiselta. En tiedä onko se sitä oikeasti vai tuntuuko musta vain siltä koska lapset nukkuvat. Mutta ai että on hyvä olla tässä juuri nyt. Samalla tuleva syksy hieman pelottaa, sillä moni asia muuttuu. Viimeiset kaksi vuotta mä olen ollut kotiäiti. Nyt se rooli vaihtuu ja musta tulee opiskelija. Jännittää miten saadaan arki toimimaan ja kuinka handlaan kodin ja perheen lisäksi myös opinnot, jotka olisi kyllä tarkoitus suorittaa niin nopealla aikataululla kuin vaan mahdollista. Mutta se ei auta kuin toivoa parasta. Sen näkee sitten.

Helianna Hartikainen Helia Photography