Muutama viikko sitten törmäsin Anna-lehden julkaisemaan artikkeliin herkkänahkaisuudesta. Luin jutun ja sen jälkeen vähän nauratti. Se oli kuin suoraan omasta elämästäni parin vuoden takaa. Ei - en ole elänyt herkkänahkaisen kanssa. Tai olen. Melkein 27 vuoden ajan. Vika ei ole muissa, vaan vika on minussa. Hei, olen Taru, ja olen herkkänahkainen!
Luulen, että oma herkkänahkaisuuteni on monen osan summa. Biologinen isäni ei ilmeisesti ole ollut maailman helpoin ihminen. Minä en ole häntä tavannut, mutta jos hän on yhtään samanlainen kuin minä, ymmärrän täysin. Toisaalta olen elänyt elämänvaiheita, joissa olen saanut olla aika varpaillaan. Annan artikkelin mukaan sellainen tukee herkkänahkaisuutta.
Olen ääripäiden ihminen. Suutuksissa suustani lipsahtaa helposti sanat "aina", "koskaan" ja "ikinä". Rakkailleni lepyn kyllä nopeasti, mutta tuntemattomamman tyypin kohdalla saatan siristellä silmiäni vielä tovin jälkeen. Ja se on aika raskasta. Se on raskasta minulle ja se on raskasta niille, joita herkkänahkaisuuteni koskettaa.
Herkkänahkaisuuteni on vaikuttanut moniin elämänalueisiini. Väitän, että se on syynä moniin etääntyneisiin ihmissuhteisiini. Olen itsekin huono pitämään yhteyttä, mutta olen myös huomannut ihmisten vain mystisesti kadonneen elämästäni. Jälkikäteen ajateltuna ei ihme! Herkkänahkaisuuteni on myös syy miksi eräs ennen minulle niin tärkeä harrastus on jäänyt pois. Mielipiteenvaihto ja eräänlainen valtapeli oli minulle liikaa. Mutta tähän päätökseen sain sentään itse vaikuttaa.
Omien vikojen ja puutteiden tunnustaminen on ollut aikamoista painiskelua. Kesti todella pitkään hyväksyä ettei koko maailma ole minua vastaan, vaan että minä olen usein koko maailmaa vastaan. Tulkitsen eleitä ja sanoja liian terävästi, ja haen jatkuvasti hyväksyntää tekemisilleni. Eräs alkuyön keskustelu ystävän kanssa lähes neljän vuoden takaa sai minut kuitenkin ajattelemaan asioita (Mutterissa, kiitos Kaisa). Muutos ei tapahtunut yhdessä yössä, enkä ole vieläkään päässyt herkkänahkaisuudestani eroon. Tuskin tulen pääsemään koskaan. Mutta olen pyrkinyt aktiivisesti muuttamaan käyttäytymismallejani. Kun esimerkiksi ennen olin se, joka veti nettikeskustelussa herneitä nenään jokaisesta eriävästä kommentista, pystyn nykyisin jo tyynen rauhallisesti skippaamaan monet ärsyttävät mielipiteet. Toki saatan kotisohvalla todeta ääneen, että "onpa rasittava tyyppi".
Matka tähän asti on ollut välillä aika rankka. Olen löytänyt itsestäni aivan uusia puolia, jotka taas toisille ovat aina olleet siinä. Mutta vakaasti uskon, että pahin on nyt selätetty. Tunnistan puutteeni ja pystyn siis kehittymään.
Aion debatoida tulevaisuudessakin, mutta pyrin avaamaan ajatusmaailmaani vähemmän ja vähemmän tunteella. Koko sydämeni paloa en halua menettää, mutta haluan oppia löytämään sille oikean paikan ja ajan.
Kiitos teille, jotka olette kaikesta huolimatta jaksaneet kulkea tätä matkaa kanssani! Vielä ei olla perillä, mutta parempaan päin ollaan menossa.
Luulen, että oma herkkänahkaisuuteni on monen osan summa. Biologinen isäni ei ilmeisesti ole ollut maailman helpoin ihminen. Minä en ole häntä tavannut, mutta jos hän on yhtään samanlainen kuin minä, ymmärrän täysin. Toisaalta olen elänyt elämänvaiheita, joissa olen saanut olla aika varpaillaan. Annan artikkelin mukaan sellainen tukee herkkänahkaisuutta.
Olen ääripäiden ihminen. Suutuksissa suustani lipsahtaa helposti sanat "aina", "koskaan" ja "ikinä". Rakkailleni lepyn kyllä nopeasti, mutta tuntemattomamman tyypin kohdalla saatan siristellä silmiäni vielä tovin jälkeen. Ja se on aika raskasta. Se on raskasta minulle ja se on raskasta niille, joita herkkänahkaisuuteni koskettaa.
Herkkänahkaisuuteni on vaikuttanut moniin elämänalueisiini. Väitän, että se on syynä moniin etääntyneisiin ihmissuhteisiini. Olen itsekin huono pitämään yhteyttä, mutta olen myös huomannut ihmisten vain mystisesti kadonneen elämästäni. Jälkikäteen ajateltuna ei ihme! Herkkänahkaisuuteni on myös syy miksi eräs ennen minulle niin tärkeä harrastus on jäänyt pois. Mielipiteenvaihto ja eräänlainen valtapeli oli minulle liikaa. Mutta tähän päätökseen sain sentään itse vaikuttaa.
Omien vikojen ja puutteiden tunnustaminen on ollut aikamoista painiskelua. Kesti todella pitkään hyväksyä ettei koko maailma ole minua vastaan, vaan että minä olen usein koko maailmaa vastaan. Tulkitsen eleitä ja sanoja liian terävästi, ja haen jatkuvasti hyväksyntää tekemisilleni. Eräs alkuyön keskustelu ystävän kanssa lähes neljän vuoden takaa sai minut kuitenkin ajattelemaan asioita (Mutterissa, kiitos Kaisa). Muutos ei tapahtunut yhdessä yössä, enkä ole vieläkään päässyt herkkänahkaisuudestani eroon. Tuskin tulen pääsemään koskaan. Mutta olen pyrkinyt aktiivisesti muuttamaan käyttäytymismallejani. Kun esimerkiksi ennen olin se, joka veti nettikeskustelussa herneitä nenään jokaisesta eriävästä kommentista, pystyn nykyisin jo tyynen rauhallisesti skippaamaan monet ärsyttävät mielipiteet. Toki saatan kotisohvalla todeta ääneen, että "onpa rasittava tyyppi".
Matka tähän asti on ollut välillä aika rankka. Olen löytänyt itsestäni aivan uusia puolia, jotka taas toisille ovat aina olleet siinä. Mutta vakaasti uskon, että pahin on nyt selätetty. Tunnistan puutteeni ja pystyn siis kehittymään.
Aion debatoida tulevaisuudessakin, mutta pyrin avaamaan ajatusmaailmaani vähemmän ja vähemmän tunteella. Koko sydämeni paloa en halua menettää, mutta haluan oppia löytämään sille oikean paikan ja ajan.
Kiitos teille, jotka olette kaikesta huolimatta jaksaneet kulkea tätä matkaa kanssani! Vielä ei olla perillä, mutta parempaan päin ollaan menossa.
Hienoa, että tunnistat itsessäsi tuon piirteen ja olet lähtenyt työstämään sitä. Minullakin on ollut aina se, että reagoin kaikkeen tunteella enkä osaa ajatella ensin järjellä. Todella inhottava..
VastaaPoistaJoo, se on kyllä ilman muuta puoli voittoa!
PoistaTunteille on kyllä vähän hankala tehdä mitään. Asioiden ensireaktiot kun ovat niin voimakkaita ja tulevat nimenomaan sillä tunteella. Sitä saa aika paljon olla pitelemässä kielensä kannoista kiinni.
Story of my life mut poikkis ja ystävät tietää kuka mä oikeesti olen ja osaa tarvittaessa sivuttain tuon veemäisen piirteen itsessäni mut myös puhua siitä. Ja musta on puolivoittoa ja täyttä viisautta se, että itse tiedän painivani tuon ongelman kanssa. Kun sen tiedostaa ja siitä avoimesti kertoo, voi käytöstään muuttaa ja se ei oo niin mörkö. :) ja tuo vika kappale on niin totta ja sitä itsekin yritän muistaa sanoo ihmisille <3 kiitos että jaksat mua kaikkine vikoineni,semmosena kuin olen. :)
VastaaPoistaAvokki oli lukenut saman artikkelin ja myhäillyt partaansa, että "ihan meidän Taru". Ei ollut kuitenkaan mulle sanonut mitään ennen kuin itse otin puheeksi. Se siis on tosiaan hieno piirre näissä meidän miehissä, että tiedostavat vikamme, mutta eivät hiero niitä naamaamme. Koska olen törmännyt sellaiseenkin.
PoistaJa ❤
Onko hankalaa jos blogiin tulee ilkeä arvosteleva kommentti? :/ Mulla myös yksi ystävä joka on tosi herkkänahkainen, nytkin suuttui minulle asiasta mitä en käsitä.. päätin antaa hänelle aikaa. Tuli todella paha mieli kun yhtäkkiä jostain omasta mielipiteestäni tunsinkin oloni syylliseksi. En oikein tiedä mitä tehdä? :D
VastaaPoistaNo kuten tuolla tekstissä vähän viittasin, niin ei. Oon opetellut ohittamaan ne olankohautuksella. Sitäpaitsi sellaiset kommentit tulee usein anonymiteetin takaa, joten niitä ei voi edes tosissaan ottaa. Ja niitä tulee aika harvoin. Onneksi 😅
PoistaHankala sanoa. Mulle helpointa on ollut jättää omaan arvoonsa tajuamaan oma hölmöyteni, ja antaa asian olla. Tämä tosin voi olla raskasta just muille. Paras olisi varmaan yrittää käydä sen ihmisen kanssa sellainen keskustelu, jossa saisi hänet tajuamaan nämä omat puutteensa, ja että jokainen asia ei aina ole herkkistä vastaan. Mutta kyllä herkkänahkaiseltakin pitää pyytää anteeksi, jos on hänen mielensä oikeasti pahoittanut. Sillekin voi tulla sokeaksi, jos toinen on jatkuvasti helisemässä ☺ Mutta nämä on vaan omien kokemusten ja tuntemusten perusteella. En tiedä miten oikeasti pitäisi toimia.