Olen viime aikoina saanut kyselyitä siitä miten meillä on mennyt taapero- ja vauva-arjen yhteensovittamisessa. Viestien lopussa on ollut useimmiten ihana jymy-yllätys, että "en mä uteliaisuuttani kysele, mutta kun meillekin on tulossa toinen". Monia tuntuu askarruttavan ajatus rytmittömän vauvan tuomisesta kuitenkin vielä niin pienen ja tarvitsevan taaperon elämään. Mitään absoluuttisia totuuksia näissä asioissa ei tietty ole, sillä koskaan ei voi tietää mitä uusi vauva tuo tullessaan ja miten taapero tulokkaaseen suhtautuu. Mutta tässä nyt muutamia aiheesta minulle heränneitä ajatuksia.
Meillä toisen lapsen ajoitusta puolsi pieni ikäero. Meillä molemmilla on isompia sisaruksia hieman suuremmalla ikäerolla, ja vaikka sisarukset kovin rakkaita ovatkin, on molemmat kokeneet eläneensä hieman eri maailmoissa. Eikä tietenkään voi olettaa, että leikki-ikäistä ja esiteiniä kiinnostaa samat jutut, saati kun minun vanhempi isoveljeni oli siinä vaiheessa jo lähes täysi-ikäinen. Syvempää yhteenkuuluvuuden tunnetta olen kokenut serkkuni kanssa, joka on minua vain kolme vuotta vanhempi. Ja sekin ikäero tuntui isolta aikuisuuden kynnyksellä.
Pieni ikäero saattaa vaatia alkuun muutamia syviä hengityksiä ja harmaita hiuksia. Ei sillä etteikö sitä voisi tehdä myös isompikin ikäero, mutta esimerkiksi taaperolle tolkun puhuminen on yhtä hedelmällistä kuin lottoaminen. Kun kiellät hyppimästä sohvalla ja käännät selkäsi vaihtaaksesi vauvan vaipan, on taapero lähes varmasti tekemässä sitä minkä juuri kielsit. Aluksi ajattelin ottavani Pihvin mukaan vauvanhoitorutiineihin, mutta pakotettuna hän harvoin kokee sen kiinnostavaksi ja siirtyy äkisti "tihutöihin", kuten vaipanvaihdon yhteydessä tapahtuvaan kylpyhuoneen lattiakaivon kaiveluun. Toki hän myös usein tuo vaipan tai ojentaa pyykeen ja painuu vasta sitten tekemään putkiremonttia. Hieman isomman lapsen voit jo luottaa löytäväsi sieltä mihin hänet jätit, pää olkapäiden varassa eikä tuolin pinnojen tai lavuaarin ja ammeen välissä.
Haastavaa on ollut myös aikataulujen yhteensovittaminen. Olin kotona Pihvin kanssa pyrkinyt elämään jonkinnäköistä päiväkotirytmiä, eikä vauvaa tietenkään oltu ohjelmoitu moiseen. Meillä kiusana on ollut myös refluksia ja allergiaa, joten ensimmäisinä kuukausina yksin lasten kanssa koin Pihvin joutuvan koko ajan odottamaan. Papun kanssa päivät meni jumppapallolla pomppiessa, ja se hetki kun neidin sai imetysmaratonin päätyttyä sänkyyn nukkumaan, piti juosta pää kolmantena jalkana pärisyttelemään autoilla, lämmittämään lounasta, potattamaan ja laittamaan minimiestä päiväunille. Ja viimeistään silloin kun poika nukkui, tyttö heräsi. Ulkoiluista ei voinut nauttia ihan täysin siemauksin Pihvin kanssa, sillä Papu vei vähintään toisen käden - meillä ei viihdytty alkuun liinassa, repussa tai vaunuissa ollenkaan. Ja sen kerran kun tyttö vaunuihin suostui ja sinne nukahti, tapahtui se kotimatkalla rapun ovien edessä. Silloin saattoi olla onnellinen hissittömän kerrostalon ylimmässä kerroksessa sijaitsevasta kodista.
Omasta mielestäni kahden lapsen arki on jonkun verran välineurheilua. Ei tarvitse ostaa kalleinta ja "hienointa", mutta kannattaa miettiä mitä tarvitsee ja panostaa niihiin. Ei ole mitään ärsyttävämpää kuin kenkut tuplarattaat, jotka eivät toimi omassa käytössä ollenkaan. Kannattaa myös miettiä tarvitseeko niitä. Me ulkoillaan paljon ja liikutaan hirveästi rattailla. Oli siis itsestään selvää, että sellaiset kahdenistuttavat hankitaan. Ensimmäisinä kuukausina niistä ei ollut oikeastaan ollenkaan iloa, mutta nyt myöhemmin istuimeen siirtymisen jälkeen ne ovat osoittautuneet oikein hyödyllisiksi. Myös Tula ja kantoliina ovat olleet pelastus, sitten kun niitä päästiin käyttämään. Papukin on saanut olla mukana menossa, ja Pihvi on saanut rauhassa keinua ja laskea niitä vähän korkeampiakin mäkiä.
Meidän esimerkki on siinä suhteessa huono, että pikkuvauva-arkemme ei ole ollut sitä tavanomaista. En halua ketään asialla säikytellä, tällainen tilanne on kai aika harvinainen. Monet äidit istuvat syömässä ruokapöydässä yhdessä taaperon kanssa, vauvan ollessa rinnalla. Vauvat myös usein köllöttelevät tyytyväisenä leikkimatolla samalla kun taapero tekee äidin kanssa palapeliä. Toki kaikki vauvat itkevät ja vaativat enemmän ja vähemmän hoitoa, mutta toisten mielestä toinen lapsi menee siinä sivussa. Se riippuu paljon lapsista sekä ehkä myös ikäerosta; pikkulapsiaikana kun muutama kuukausi tekee jo paljon.
Siitä päästäänkin hienolla aasinsillalla tähän hetkeen. Paljon on muuttunut helmikuusta, kun Papun kanssa synnäriltä kotiuduttiin. Jokainen päivä on helpompi kuin edellinen. Ne pienen ikäeron tuomat positiiviset vaikutukset alkaa jo näkyä. Papu ei tietenkään vielä leiki, ei yhdessä eikä oikeastaan rinnakkainkaan, jollei nyt omien sukkien imeskelyä ja maton rapsuttelua lasketa leikkimiseksi. Mutta meidän tyypeillä alkaa olla jo omia juttuja. Pihvi käy halaamassa ja kutittelemassa Papua, lohduttaa kun itkettää ja tuo leluja järsittäväksi. Papu hakee ruokapöydässä Pihvin katsetta ja juttelee ja hymyilee hänelle paljon. On ihan mieletöntä ajatella, että tuo suhde ei ihan heti katoa, se vahvistuu. Tulee vielä se aika, kun nämä pienet ihmiset leikkivät yhdessä, riitelevät yhdessä, kertovat salaisuuksiaan, huolehtivat toisistaan ja jakavat maailmankuvan. Ja kaikki tämä on ehdottomasti alkukankeuksien arvoista!

Pienten lasten kanssa selviytyy kyllä, ja arjen rullaavuuteen voi vaikuttaa monilla asioilla. Ensimmäisenä täytyy ottaa tarkasteluun oma asenne. Useimmissa tapauksissa ne vaikeatkin ajat ovat vain ohimeneviä. Täytyy antaa aikaa tilanteen tasoittumiselle. Uuden perheenjäsenen tuoma arki on uutta kaikille. Ei pidä olettaa olevansa heti kartalla, eikä sitä kyllä voi vaatia taaperoltakaan. Toisena tulee mieleen puolison tuki. En eläissäni olisi lähtenyt tähän hommaan, jos minulla ei kotona olisi toista tasavertaista vanhempaa ottamassa roolia - iso hatunnosto siis kaikille yksinhuoltajille, jotka samanlaisessa tilanteessa elävät. Meidän on ollut helppo jakaa arki. Molemmat hoitavat kotitöitä. Nousemme vapaapäivinä vuorotellen, mutta myös toisinaan yhdessä. Ulkoilemme yhdessä perheenä ja vietämme yhteistä perheaikaa, mutta annamme säännöllisesti jakamatonta huomiota myös vain toiselle lapsista. Kolmantena olemme pyrkineet pitämään vanhemman lapsen rutiineista kiinni mahdollisimman hyvin. Aina se ei ole mahdollista. Joku ulkoilu siirtyy ja ruokailu myöhästyy, mutta on helpottanut kun Pihvikin jo ymmärtää ja muistaa mitä seuraavaksi on tulossa. Viimeisenä omasta hyvinvoinnistaan huolehtiminen, jos vauva ei olekaan niin tyytyväinen ja iloinen kuin mitä liberomainokset antavat ymmärtää tai uhma ottikin kovemmalle kuin mitä ennakkoon osasi odottaa. Yritä ottaa myös omaa aikaa silloin kun se on mahdollista. Minä esimerkiksi käyn kaksi kertaa viikossa pelaamassa tunnin jalkapalloa. Silloin saan nollata ajatukseni täysin.
Jokaiselle asiaa kysyneelle olen sanonut tämän: Kaksi lasta ei mene siinä kuin yksi, mutta ehkä se toinen lapsi vaatii vain puolet enemmän kuin ensimmäinen. Ja silti, näillä alkutiedoilla, lähtisimme tähän hommaan aivan varmasti uudestaan. Päivääkään ei ole tarvinnut katua.
Meillä toisen lapsen ajoitusta puolsi pieni ikäero. Meillä molemmilla on isompia sisaruksia hieman suuremmalla ikäerolla, ja vaikka sisarukset kovin rakkaita ovatkin, on molemmat kokeneet eläneensä hieman eri maailmoissa. Eikä tietenkään voi olettaa, että leikki-ikäistä ja esiteiniä kiinnostaa samat jutut, saati kun minun vanhempi isoveljeni oli siinä vaiheessa jo lähes täysi-ikäinen. Syvempää yhteenkuuluvuuden tunnetta olen kokenut serkkuni kanssa, joka on minua vain kolme vuotta vanhempi. Ja sekin ikäero tuntui isolta aikuisuuden kynnyksellä.
Pieni ikäero saattaa vaatia alkuun muutamia syviä hengityksiä ja harmaita hiuksia. Ei sillä etteikö sitä voisi tehdä myös isompikin ikäero, mutta esimerkiksi taaperolle tolkun puhuminen on yhtä hedelmällistä kuin lottoaminen. Kun kiellät hyppimästä sohvalla ja käännät selkäsi vaihtaaksesi vauvan vaipan, on taapero lähes varmasti tekemässä sitä minkä juuri kielsit. Aluksi ajattelin ottavani Pihvin mukaan vauvanhoitorutiineihin, mutta pakotettuna hän harvoin kokee sen kiinnostavaksi ja siirtyy äkisti "tihutöihin", kuten vaipanvaihdon yhteydessä tapahtuvaan kylpyhuoneen lattiakaivon kaiveluun. Toki hän myös usein tuo vaipan tai ojentaa pyykeen ja painuu vasta sitten tekemään putkiremonttia. Hieman isomman lapsen voit jo luottaa löytäväsi sieltä mihin hänet jätit, pää olkapäiden varassa eikä tuolin pinnojen tai lavuaarin ja ammeen välissä.
Haastavaa on ollut myös aikataulujen yhteensovittaminen. Olin kotona Pihvin kanssa pyrkinyt elämään jonkinnäköistä päiväkotirytmiä, eikä vauvaa tietenkään oltu ohjelmoitu moiseen. Meillä kiusana on ollut myös refluksia ja allergiaa, joten ensimmäisinä kuukausina yksin lasten kanssa koin Pihvin joutuvan koko ajan odottamaan. Papun kanssa päivät meni jumppapallolla pomppiessa, ja se hetki kun neidin sai imetysmaratonin päätyttyä sänkyyn nukkumaan, piti juosta pää kolmantena jalkana pärisyttelemään autoilla, lämmittämään lounasta, potattamaan ja laittamaan minimiestä päiväunille. Ja viimeistään silloin kun poika nukkui, tyttö heräsi. Ulkoiluista ei voinut nauttia ihan täysin siemauksin Pihvin kanssa, sillä Papu vei vähintään toisen käden - meillä ei viihdytty alkuun liinassa, repussa tai vaunuissa ollenkaan. Ja sen kerran kun tyttö vaunuihin suostui ja sinne nukahti, tapahtui se kotimatkalla rapun ovien edessä. Silloin saattoi olla onnellinen hissittömän kerrostalon ylimmässä kerroksessa sijaitsevasta kodista.
Omasta mielestäni kahden lapsen arki on jonkun verran välineurheilua. Ei tarvitse ostaa kalleinta ja "hienointa", mutta kannattaa miettiä mitä tarvitsee ja panostaa niihiin. Ei ole mitään ärsyttävämpää kuin kenkut tuplarattaat, jotka eivät toimi omassa käytössä ollenkaan. Kannattaa myös miettiä tarvitseeko niitä. Me ulkoillaan paljon ja liikutaan hirveästi rattailla. Oli siis itsestään selvää, että sellaiset kahdenistuttavat hankitaan. Ensimmäisinä kuukausina niistä ei ollut oikeastaan ollenkaan iloa, mutta nyt myöhemmin istuimeen siirtymisen jälkeen ne ovat osoittautuneet oikein hyödyllisiksi. Myös Tula ja kantoliina ovat olleet pelastus, sitten kun niitä päästiin käyttämään. Papukin on saanut olla mukana menossa, ja Pihvi on saanut rauhassa keinua ja laskea niitä vähän korkeampiakin mäkiä.
Meidän esimerkki on siinä suhteessa huono, että pikkuvauva-arkemme ei ole ollut sitä tavanomaista. En halua ketään asialla säikytellä, tällainen tilanne on kai aika harvinainen. Monet äidit istuvat syömässä ruokapöydässä yhdessä taaperon kanssa, vauvan ollessa rinnalla. Vauvat myös usein köllöttelevät tyytyväisenä leikkimatolla samalla kun taapero tekee äidin kanssa palapeliä. Toki kaikki vauvat itkevät ja vaativat enemmän ja vähemmän hoitoa, mutta toisten mielestä toinen lapsi menee siinä sivussa. Se riippuu paljon lapsista sekä ehkä myös ikäerosta; pikkulapsiaikana kun muutama kuukausi tekee jo paljon.
Siitä päästäänkin hienolla aasinsillalla tähän hetkeen. Paljon on muuttunut helmikuusta, kun Papun kanssa synnäriltä kotiuduttiin. Jokainen päivä on helpompi kuin edellinen. Ne pienen ikäeron tuomat positiiviset vaikutukset alkaa jo näkyä. Papu ei tietenkään vielä leiki, ei yhdessä eikä oikeastaan rinnakkainkaan, jollei nyt omien sukkien imeskelyä ja maton rapsuttelua lasketa leikkimiseksi. Mutta meidän tyypeillä alkaa olla jo omia juttuja. Pihvi käy halaamassa ja kutittelemassa Papua, lohduttaa kun itkettää ja tuo leluja järsittäväksi. Papu hakee ruokapöydässä Pihvin katsetta ja juttelee ja hymyilee hänelle paljon. On ihan mieletöntä ajatella, että tuo suhde ei ihan heti katoa, se vahvistuu. Tulee vielä se aika, kun nämä pienet ihmiset leikkivät yhdessä, riitelevät yhdessä, kertovat salaisuuksiaan, huolehtivat toisistaan ja jakavat maailmankuvan. Ja kaikki tämä on ehdottomasti alkukankeuksien arvoista!

Pienten lasten kanssa selviytyy kyllä, ja arjen rullaavuuteen voi vaikuttaa monilla asioilla. Ensimmäisenä täytyy ottaa tarkasteluun oma asenne. Useimmissa tapauksissa ne vaikeatkin ajat ovat vain ohimeneviä. Täytyy antaa aikaa tilanteen tasoittumiselle. Uuden perheenjäsenen tuoma arki on uutta kaikille. Ei pidä olettaa olevansa heti kartalla, eikä sitä kyllä voi vaatia taaperoltakaan. Toisena tulee mieleen puolison tuki. En eläissäni olisi lähtenyt tähän hommaan, jos minulla ei kotona olisi toista tasavertaista vanhempaa ottamassa roolia - iso hatunnosto siis kaikille yksinhuoltajille, jotka samanlaisessa tilanteessa elävät. Meidän on ollut helppo jakaa arki. Molemmat hoitavat kotitöitä. Nousemme vapaapäivinä vuorotellen, mutta myös toisinaan yhdessä. Ulkoilemme yhdessä perheenä ja vietämme yhteistä perheaikaa, mutta annamme säännöllisesti jakamatonta huomiota myös vain toiselle lapsista. Kolmantena olemme pyrkineet pitämään vanhemman lapsen rutiineista kiinni mahdollisimman hyvin. Aina se ei ole mahdollista. Joku ulkoilu siirtyy ja ruokailu myöhästyy, mutta on helpottanut kun Pihvikin jo ymmärtää ja muistaa mitä seuraavaksi on tulossa. Viimeisenä omasta hyvinvoinnistaan huolehtiminen, jos vauva ei olekaan niin tyytyväinen ja iloinen kuin mitä liberomainokset antavat ymmärtää tai uhma ottikin kovemmalle kuin mitä ennakkoon osasi odottaa. Yritä ottaa myös omaa aikaa silloin kun se on mahdollista. Minä esimerkiksi käyn kaksi kertaa viikossa pelaamassa tunnin jalkapalloa. Silloin saan nollata ajatukseni täysin.
Jokaiselle asiaa kysyneelle olen sanonut tämän: Kaksi lasta ei mene siinä kuin yksi, mutta ehkä se toinen lapsi vaatii vain puolet enemmän kuin ensimmäinen. Ja silti, näillä alkutiedoilla, lähtisimme tähän hommaan aivan varmasti uudestaan. Päivääkään ei ole tarvinnut katua.
Tsemppiä teidän arkeen! Olipa mukava lukea tämä kirjoitus ja samalla muistella aikaa, kun pojat olivat pieniä. Heillä on 1v7kk ikäeroa. Nyt ovat jo neljännellä ja kolmannella luokalla koulussa. Ja ikäerosta on pitkään ollut vain positiivista sanottavaa. Seuraavilla lapsilla olikin jo 2,5v ikäeroa ja kolmosella ja nelosella 3,5v.
VastaaPoistaJos meillekin lisää lapsia joskus saadaan, niin heillekin tulee suurempi ikäero. Jos olisi tarkoitus valmistua koulusta, niin se ikäero on varmaan lähes viisi ja seitsemän vuotta. Toisaalta on sitten ihan kiva olla kotona, kun esikoinen aloittaa koulun.
PoistaMukava kuulla, että muutkin kokevat pienestä ikäerosta seuranneen paljon positiivisia asioita.
Ja kiitos! Kaikkea hyvää myös teille vähn isompien lasten kanssa!
Jäin katselemaan, että mikä se teidän lasten ikäero on, ei äkkiä osunut silmiin :)
VastaaPoistaKahden pienen kanssa voi selvitä hengissä sekä lapset että aikuiset :D Helpomminkin elämästään toki pääsee... meillä ikäerot on pienimmillään 1,5v (ensimmäisen ja toisen sekä kuudennen ja seitsemännen välit), suurin osa väleistä on n. 2v ja pisin väli 4v (kolmannen ja neljännen välissä). Rankinta oli ehdottomasti silloin kun kaksi isointa olivat pieniä.
Meidän arjen pelastuksia on mm. päällekkäin istuttavat tuplarattaat, asunto ilman yhtään porrasta ja leikkikehä (ostettu aikanaan viidennelle). Taidan tästä luvatta lainata sun postaus idean, saanko linkittää tänne myös, kun saan tekstini valmiiksi? :)
Heh, pieni oleellinen asia unohtui. Esikoinen on syntynyt heinäkuussa 2014 ja kuopus helmikuussa 2016. Ikäeroa tulee siis 1v7kk. Lähes yhtä pieni ikäero kuin teillä ensimmäisellä ja toisella ja kuudennella ja seitsemännellä.
PoistaKyllä, asiat voisi varmasti tehdä yksinkertaisemminkin 😅 Mutta eikö toisaalta alun haasteet ole myöhemmin palkinneet? Näin ainakin itse toivon ja kuvittelen.
Koti maan tasalla yhdessä kerroksessa on minunkin haaveenani, vaikka kyllä nykyistäkin rakastan. Suht kivuttomasti ollaan päästy portaita kulkemaan. Joskus se vaatii hieman enemmän maanittelua tuon kaksivuotiaan osalta, mutta onneksi harvemmin.
Ehdottomasti tee postaus ja linkitä tänne. Sinulla kun puhuu jo aito kokemuksen syvä rintaääni 😊
Mulla lasten ikäero on 1v9kk...oli se rankkaa,mutta nyt ovat toistensa bestiksiä nuorina aikuisina.Aina tukemassa toista,varsinkin kun tyttö on vanhempi.Poika nuorempana selvästi luottaa siskonsa mielipiteisiin.Se vaippasirkus on jäänyt mieleen.Onneksi kesti sun hetken...t Ulla vm 66
VastaaPoistaNo niinpä, se haastavin aika on loppupeleissä todella lyhyt hetki.
PoistaToivottavasti meidänkin lapset löytävät sen yhteisen sävelen. On ainakin rohkaisevaa kuulla tällaisia tarinoita. Kiitos ☺
Kiitos paljon postauksestasi! Juurikin tämä on itseäni tässä synnytyksen kynnyksellä askarruttanut.. ja ahdistanut.. ja vähän kammoksuttanut. Ehkä mekin tulemme sitten selviämään :)
VastaaPoistaKiva, jos teksti vähän rohkaisi. Tsemppiä teille tulevaan! Kyllä se siitä. Joskus helpommin, joskus vähän vähemmän helposti. Mutta kyllä nämä lapset joka päivä palkitseekin 😊
PoistaMeillä esikoisen ja keskimäisen ikäero on 1v2kk. Raskausaikana mietin, että eihän siinä mitään kun se vauva nukkuu vaan ekat kuukaudet. (Esikoinen nukkui) hyvin ehdin isomman kanssa touhuta. No eipä vauva nukkunut. Huusi kaiket päivät ja ainut mikä kelpasi oli syli ja liikkuvat vaunut. Kantoreppu oli pelastus. Esikoinen oli vielä niin pieni, ettei osannut olla mustasukkainen. Nyt he ovat 4 ja 3vuotiaat. Ja hyvät tappelukaverit. ;) keskimmäisen ja kuopuksen ikäero on 1v9kk. Se tuntui haastavammalta, vaikka vauva oli tyytyväinen. Toki siihen vaikuttaa lasten luonteetkin. Nyt alkaa vähän helpottamaan kun kuopuskin on jo vuoden. :) t: kolmen äiti
VastaaPoistaMeidän ikäero menee melkein tuohon teidän jälkimmäiseen. Itse koin, että esikoisen kanssa oli suht helppoa, mutta vauva vaati paljon. Tosin nyt, kun esikoinen on 2v3kk, olisi aivan mahdotonta tuoda vauvaa tähän. Uhma isolla u-kirjaimella! Onneksi vauvakin on jo 8kk 😅 Vielä meillä halaillaan, mutta kyllä isovelikin jo osaa tehdä pientä kiusaa.
PoistaKiitos kommentistasi 😊