Mistä tietää, että asunnossa on juuri äsken juossut 10 viisivuotiasta? Siitä, että kurkku on käheä ja korvissa soi.

Aivan ensiksi haluaisin pyytää anteeksi naapureilta, erityisesti alakerran naapurilta. Täällä on aika monta koon 30 kenkää tömistellyt tänään. Huutoa, naurua ja kolinaa on riittänyt. Liikenne rappukäytävässä on suurinpiirtein vastannut viiden ruuhkaa Kehä Ykkösellä. Siis sori siitä!

Huono äiti tunnustaa: En tunne lapseni kavereiden vanhempia


Ajateltiin tänä vuonna, että järkätään nämä kaverisynttärit tälleen arki-iltana, jotta viikonlopun saa sitten oikeasti pitää vapaana ja huolettomana. Oli heinäkuu, ja se tuntui ihan hemmetin hyvältä idealta. Täytyy myöntää, että tässä parin viime viikon aikana lähestyvät juhlat ovat tuntuneet kaikelta muulta paitsi huolettomalta. Stressikerroin on noussut tasaiseen tahtiin ja se teki piikin torstaina, kun tajusin, ettei minulla ole valmiina esimerkiksi sellaista pikku juttua kuin kauppalistaa.

Kutsujenkin tekemistä ja viemistä lykkäsin ihan viime tinkaan. Teimmeköhän ne viime viikonloppuna? Paniikki meinasi iskeä siinä vaiheessa, kun huomasin, että noin puolet näistä kavereista eivät ole edes samassa päiväkodissa. Kaikki järjestyi sitten lopulta parhain päin ja kutsut saatiin menemään niin sanotusti oikeisiin osoitteisiin. Ehkä osittain siksi, että tunsin aika huonoa omaatuntoa asioiden jättämisestä viime tinkaan, ja kaverit piti sitten etsiä muuta kautta.

Vahingoniloiset ilmeet ja ilkikuriset vilkutukset ulko-ovella


16.52 soi ovikello ensimmäisen kerran ja siitä sitä sitten mentiin. Kaksi tuntia ja 20 minuuttia sokerihumalan ja ninjataisteluiden sekaista huumaa. Viideltä tuttu äiti vilkutteli ovenraosta iloisesti hymyillen ja toivotteli tsempit ja hauskaa iltaa. Lastaan hakiessaan hän kysyi, että kuinka meni. Ja sitten me vähän nauroimme. Siis siksi, että molemmat kyllä tasan tiesivät miten synttäreillä oli mennyt.


Keittiön lattiassa on tahmainen vihreä tahra hanallisen juoma-astian falskattua Mehukattia. Olohuoneen uusi matto on täynnä liiskaantuneita popcorneja ja maissinaksuja. Koska karkin hakeminen kulhosta oli niin vaivalloista, tuli lasten leikkikeittiön astiat namikippokäyttöön. Olin ajatellut pitää karkinsyömisen hallinnassa sillä, etten laita lautasia kulhon viereen. Lapset olivat minua fiksumpia.

Parvekkeella käytiin jäähyllä. Siis ei JÄÄHYLLÄ, vaan jäähdyttelemässä. Vaikka kaikki ovet ja ikkunat olivat auki, nousi lämpötila sisällä jonnekin 26 asteeseen. Yhdellä jos toisella virtasi hiki, eikä vähiten minulla, joka olin pukeutunut käytännöllisesti villapaitaan ja farkkuihin. Siinä oli Laveran roll-onilla pitelemistä.

Lastenhuoneen lattia oli täynnä pieniä Ninjagon palasia. Niitä on todennäköisesti myös jossain päin jalkapohjaani. Ja varmaan jokunen myös hyvää vauhtia matkalla ulos Pullan ruoansulatuskanavasta. Ehkäpä aamulla vaipasta kurkkaa Garmadonin iloinen naama.

Ei enää ikinä


Paitsi ensi vuonna. Silloin niitä pitää järjestää kahdet. Onneksi niiden väliin mahtuu puoli vuotta. Ehdimme kaikki toipua traumoista siihen mennessä.

Näistä juhlista oppineena lupaan olla jatkossa ajoissa. Teen saman lupauksen myös joka joulu. Tiedättekö? Hankin lahjat ajoissa, pitkin vuotta. Etsin netistä uusia reseptejä ja testaan ne. Koristelen kerrankin kunnolla.

No - enää joku kymmenen vuotta näitä. Teinithän juhlii synttäreitään salaa pussikaljalla, eikö?